23.09.2022 11:17

Teatteria, tyhyä ja tykyä

Kun teatterilla joka tapauksessa tulee hiukan hengailleeksi vaikka varsinaiset työtunnit eivät siinä niin pyörisikään, oli hieno ajatus siirtää hengailu muutamaksi päiväksi Viroon. Siellä kun oli juuri meneillään Draamamaa-teatterifestivaali joka kerää Viron parhaimmistoa katselmukseen.

Koleana syyskuisena maanantaiaamuna yksitoista raksua porhalsi aamujunalla Helsinkiin ja siitä Länsisatamaan. Tallinkin irrotessa laiturilta otsat vielä hiukan rypyssä siinä kertailtiin työasioita. Elämä on täynnä strategiaa, taktiikkaa ja aikataulutusta, mutta onpa siinä mukana aina myös hippunen unelmointia ja toiveita.

Kun hipsterialue Telliskivessä oli matkalaukut sysätty Bob W -majapaikkaan olikin jo korkea aika lähteä syömään. Missä Rakastajat-teatteri, siellä unelmointia seuraavasta sapuskasta. Telliskivessä kun oltiin ei ravintolatarjonnasta ole pulaa, eikä siis aikaakaan kun harras hiljaisuus laskeutui pitkän pöydän ylle. Pari haarukallista myöhemmin hetkeksi tauonnut puheensorina sai jatkua.

Tiistaina käveltiin oitis Fotografiskaan. Kaksi aivan erityyppistä valokuvanäyttelyä sai aivot nitkahtamaan jokseenkin bipolaariin meininkiin. Rujot ja rajut, pääosin mustavalkoiset henkilökuvat vaihtuivat seuraavassa kerroksessa satumaisiin kuin Hohloma-puumaalauksista tuttuun värimaailmaan kietoutuviin kuviin balettitanssijoista ja kauniista naisista. Maalaustaiteen ja valokuvaamisen rajapinnat painuivat unenomaisesti yhteen. Tätä synteesiä on myös teatteri tulvillaan - projisoinnit ovat jo kauan kuuluneet näyttämödraamaan ja nyt odotellaan 3D-sovelluksien yleistymistä.

Myös teatterin pariin lopulta päästiin. Vaba lavalle sijoitettu Two Garages toi rinnakkain eteen kaksi neuvostoajan jälkeistä autotallia, toinen Virossa, toinen Latviassa. Englannin kielellä tapahtuvaa replikointia ei ollut valtaisan paljoa, mutta sitä enemmän silmien vilkettä, hämillistä tuijotusta ja sitä sanatonta kommunikointia joka parhaimmillaan liimaa näyttelijät niin yhteen ettei irti saa sorkkaraudallakaan. Miesluolassa tapahtuva muovipulloaskartelu, tupakoinnin ehkä lopettaminen ja miehenä olemisen vaikeus kun mallit siihen ovat hujan hajan maailmalla - kaikki tämä sai yleisön kiemurtelemaan itkunaurusta.

Keskiviikkona festivaalijuna jatkoi Tarttoon. Kun junan ikkunasta katseli silmien edessä vierivää virolaista maisemaa, oli se yhtäältä niin tuttua metsä- ja peltomaisemaa, mutta kuitenkin siinä oli mukana hienoinen vierauden elementti. Havumetsävyöhykkeen lapsina päättelimme sen johtuvan lehtipuiden runsaudesta.

Cocktailtilaisuuden jälkeen meillä oli liput Von Krahl -teatterin Melancholia-esitykseen. Jos Lars von Trierin elokuva on tuttu, tiedätte hyvin minkä sortin mysteerien kimpussa siinä ollaan. Jos ette tiedä, kerron vain että mitään en ymmärtänyt mutta silti kaikki oli selvää kuin pläkki. Taito se on tuollainenkin käsikirjoitus tehdä.

Ilta päättyi Ukraine. Letters From the Front -esitykseen Kansallismuseon upeaakin upeammassa modernissa rakennuksessa. Kirjeitä Ukrainasta -lukudraamaa on ansiokkaasti esitetty myös erinäisissä suomalaisteattereissa, tähän esitykseen oli jo lisätty hieman rekvisiittaa ja valaistusta. Yhtä kaikki - lopun hiljaisen minuutin jälkeen näyttelijät lähtivät lavalta. Yleisö jäi seisomaan kuin paikoilleen naulittuna, korvat sattuivat hiljaisuudesta. Vaiti pysyvä monisatapäinen yleisö poistui lopulta salista aulaan niin, että vain hienoinen kengänpohjien hassaus paljasti ihmisjoukon liikkuvan. Ei aplodeja, ei mitään. Pelkkä itkuun valmis hiljaisuus. Hienoin koskaan näkemäni lopetus esitykselle.

Samalla se oli lopetus myös meidän festivaalivierailullemme. Seuraavana päivänä juna, Viking Xpress ja bussi toimitti yksitoista teatterityöläistä Poriin. Nämä neljä päivää tuntuivat fyysisenä rasituksena jaloissa ja ristiselässä. Pää oli puolestaan kevyempi kantaa, uusista elämyksistä ja kokemuksist huolimatta. Tai justiinsa niistä johtuen.

Tiina - Vahtimestari oven ja köökin välissä