19.10.2022 09:27
Opiskelijana Dublinissa
Kohta minulla tulee viides viikko täyteen näytelmän ja elokuvan käsikirjoittamisen maisteriohjelmassa Dublinin yliopistossa, University College of Dublinissa. Kaupungin toisessa yliopistossa Trinityssä opiskelin nuorena, silloin asuin Dublinissa 8 vuotta. Tämä tapahtui siis ennen Rakastajia…
Saavuin Dubliniin sunnuntaina 11.9. ja lukukausi alkoi heti seuraavana päivänä. Sain Michelleltä pyörän lainaksi, sitten Päiviltä ja Patilta oman. Hyppäsin pyörän selkään tutisevin polvin seuraavana aamuna: osaankohan ajaa vasemmalla puolella, kaksikerrosbussien kanssa samalla kaistalla, miljoonakaupungin aamuruuhkassa. Hyvin se meni, kurvailu pyörällä pitkin kaupungin katuja sai minut heti tuntemaan oloni melkein dublinilaiseksi. Olin purkanut matkalaukkuni sielunsiskoni ja ystäväni Karenin vierashuoneeseen Kimmagessa, hänen kauniissa – ja lämpimässä – kodissaan. Dublinin järkyttävä asuntopula ei siis koske minua. Keskustaan on nelisen kilometriä, yliopistolle vähän yli seitsemän.
Ensimmäisen viikon olin ihan sekaisin, muutos oli niin suuri. En ollut ehtinyt edes tajuta, mikä minua odottaa, kun jo olin täällä ja minulle valkeni, että meillä oli iso kasa ennakkotehtäviä. Esimerkiksi Drama and Performance Analysis -kurssia varten piti kirjoittaa précis, eikä minulla ollut harmainta aavistustakaan mikä se edes on… Huh! Selvisin onneksi tehtävistä kunnialla, opiskelut venyivät yömyöhään. James Joyce’s Library on onneksi auki iltakymmeneen ja pikkuisessa vierashuoneessa voin nostaa sängyn ylös seinään ja kipata sitten työpöydän alas. Kätevää.
Professorit ja lehtorit ovat aivan mahtavia, inspiroivia puhujia kaikki ja opetus on ihanan yksilöllistä. Meillä on kiva luokka - 12 opiskelijaa, joista kaksi ovat osa-aikaisia, Sineád ja Clare. Allegra on New Yorkista, Julia Meksikosta, Brendan Belgiasta, Mizuko Japanista, Gabrielle Ranskasta, Peyton Tuomi – jonka isä on puoleksi suomalainen – Yhdysvalloista, muut Irlannista.
Elokuvakäsikirjoittamisen kurssilla minua odotti ihana yllätys: toisena opettajana on Mark O’Halloran, joka vieraili Lain§uojattomilla syyskuussa 2001 Too Much of Nothing -näytelmällä. Se oli Markin käsikirjoitus ja hän näytteli toista pääosaa. Vuonna 2005 festivaalilla nähtiin hänen rujo ja riipaiseva Adam ja Paul -elokuvansa. Mark muisteli Poria ja festivaalia lämmöllä. Hän on täysin vakuuttunut, että näki revontulia Etelärannassa…
Päivät ovat niin täynnä kaikkea kiinnostavaa, että illalla romahdan sänkyyn ja nukahdan melkein heti. Kun tulin, Dublin Fringe Festival oli alkanut ja nyt on Dublin Theatre Festival meneillään. Olemme olleet teatterissa luokkamme kanssa 10 kertaa, sen lisäksi olen nähnyt kuusi muuta esitystä ja kuunnellut Nobel-kirjailija Margaret Atwoodin lukevan omia runojaan. Sydämeni on välillä ihan pakahtua, kun saan kokea niin uskomattoman upeita hetkiä taiteen parissa.
Suuri suosikkini, Anu Productions- ryhmä, joka tekee vahvoja ja vavahduttavia paikkasidonnaisia esityksiä, on tarttunut James Joycen Odysseukseen teoksen 100-vuotisjuhlan kunniaksi (Ulysses 2.2.). Heillä oli festivaalilla kaksi täysin erilaista paikkasidonnaista ja immersiivistä esitystä, “All Hardest of Women” Holles’ Streetin naisten- ja lastensairaalassa ja “Lolling” Kennedy's Pubin kellarissa. Yhteensä Odysseuksen inspiroimia eri esityksiä tulee olemaan 18. Olin niin myyty, että en ollut pysyä nahoissani. Sydämeni hakkasi hullun lailla ja kyyneleet nousivat silmiin. Esiintyjät tanssivat ja näyttelevät niin intensiivisesti, että välillä melkein hirvittää. Anun perustajat, Louise Lowe ja Owen Boss, ovat tulossa meille pitämään luennon parin viikon päästä. Toiveeni on päästä tutustumaan heihin lähemmin. Olisi hienoa päästä tekemään heidän kanssaan yhteistyötä. Kuka tietää – ehkä suomalainen yhteistyökumppani Porista voisi kiinnostaa heitä…
Emilie Pine on puolestaan uusi idolini. Hän kirjoitti Dead Centre teatterin kanssa käsikirjoituksen yhteen festivaalin kiinnostavimmista esityksistä, “Good Sex”. Näyttämöllä on joka ilta kaksi näyttelijää, jotka eivät tunne toisiaan ennalta. He saavat vuorosanansa korvanappiin kahdelta toiselta näyttelijältä, jotka ovat näyttämön takaosassa lasisessa kopissa näkyvissä. Lavalla toisilleen tuntemattomien näyttelijöiden kanssa on myös läheisyyskoreografi. Esityksessä käsitellään yksinäisyyden, koskettamisen ja läheisyyden teemaa hienovaraisesti ja kunnioittavasti. Muoto on monella tavalla yllättävä. Lavastuskin rakentuu esityksen aikana, viimeisenä aivan yleisön eteen laskeutuu seinä. Myös näyttämöhenkilöt ovat koko ajan osa esitystä.
Emilie on lisäksi kirjoittanut upean ja rehellisen, omakohtaisen esseekokoelman, “Tästä on vaikea puhua”. Ahmin sen yhtenä viikonlopun iltana yhdeltä istumalta. Emilie opettaa UDC:ssä ja hän oli meille puhumassa esityksestä. Minun oli pakko heti sen jälkeen marssia yliopiston kirjakauppaan ja ostaa hänen uusin kirjansa, Ruth & Penn.
Jaha, kerrottavaa olisi vielä vaikka millä mitalla – esim. siitä miten upea iirinkielinen elokuva An Cailín Ciúin (The Quiet Girl) on ja miten loistavan roolin Andrew Bennett tekee siinä ja myös Heaven -esityksessä, sekä siitä, miten olen löytänyt uuden intohimon, lyhytelokuvan käsikirjoittamisen... Mutta kohta minun pitää hypätä taas pyörän selkään, polkea Tara Streetin paikallisjunan DARTin asemalle, ja suunnata kohti Brayn merenrantakaupunkia ja Mermaid Arts Centreä, jonne luokkamme on menossa katsomaan Lost Lear -esitystä, joka käsittelee mm.dementiaa…
PS. Olen alkanut taas kiroilla englanniksi pyöräillessäni, kun taksi- ja bussikuskit kiilaavat eteen tai ajavat liian lähellä… Jos minun pitää ryhmittyä keskelle ja kääntyä oikealle, valitsen kuitenkin mieluummin suojatien ja talutan pyörää…
To be continued…
Angelika, teatterinjohtaja