02.05.2023 15:30

Never stop the madness ja kohta vedetään taas

Kevään kääntyessä kohti helmeilevää ja hölmöilevää kesää, kääntyy loppuaan kohti myös Alaston kaupunki -musikaali.

Puolitoista vuotta sitä on jyystetty täysille saleille. Täysin selväksi on tullut porilaisten ja myös ympäristökuntien ihmisten milloin avoin, milloin hieman häveliäs mutta silti kestävä rakkaus ja kunnioitus Dingon, Yön ja Mamban musiikkiin.

Mukana on aimo ripaus dramatiikkaa ja tunnetta, ehkä tiedostamatontakin kaipausta niille vuosikymmenille, jolloin itsekin vielä oli kuolematon ja rinta rottingilla valmiina ottamaan vastaan kaikki elämän heittämät kaaripallot. Välillä on tunne vienyt katsomossa niin, ettei teatterinäytelmän ja musiikkikeikan ero enää ole ollut kaikilla täysin selvillä ja siitä on hieman suukopua aikaiseksi saatu. Kuinka ollakaan, jokseenkin iso osa yleisöstä on ikävuosiltaan punnittuna juuri sitä joukkoa, joka tietää miten sifonkihuiveja ja isotekstuuripaitoja käytetään. Huivithan kulkevat paitsi kaulassa myös reiden ympäri kiedottuna, ja paita on iso paitsi kuvioinniltaan myös kooltaan. Parasta kaikessa on tietysti ne olkatoppaukset, joiden kanssa kuljetaan ovesta sivuttain, kylki edellä.

​​​​​​​Aivan aluksihan Alaston kaupunki saavutti kestollaan liki wagneriaaniset mitat, yli kolme ja puoli tuntia musiikkia, draamaa ja videohaastatteluja pisti lujille niin istumalihakset kuin virtsarakonkin. Aikaa myöden esitystä tiiivistettiin puolella tunnilla – ryhdikäs ratkaisu joka veti löysät pois ja tiivisti draamallista jännitettä.

Draamasta puheen ollen, jonkun verran on Alaston kaupunki -näytelmän yhteydessä käyty keskustelua siitä, kuinka paljon ja miten värikkäästi 1970- ja 1980 -lukujen teinit ylipäätään kiroilivat. Tässähän kielenkäyttö on suhteellisen ronskia.

​​​​​​​No, kuka mitenkin. Oma hatara muistikuvani on, että varsinkin vanhempien ihmisten edessä oltiin vähän vieraskoreita eikä kaikkea mitä sylki suuhun toi singottu ilmoille ääneen. Kaveriporukassa keskenään melko rehvakkaastikin loinneltiin, mutta lähinnä käytettiin sielunvihollisen eri nimistä koostuvaa kansanperinnettä. Vitun huutaminen jätettiin niihin raivokohtauksiin, jolloin tuntui että järki jäätyi, sielu hyytyi eikä millään ollut enää mitään väliä. Myös sormen litistyessä oven saranoiden väliin oli (ja on) "vittuperkele" täysin adekvaatti ilmaisu.

Käytäntö on silti varmaan vaihdellut porukasta toiseen. Erilaisten ihmisryhmien omaksumat ryhmän sisäiset käyttäytymismuodot ovat kirjavia kuin tilkkutäkki ja niiden yleiskaava on parhaimmillaankin sangen viitteellinen. Siksi takavuosikymmenistä kertovan näytelmän tekstiä luodessa voi vain ja ainoastaan pyrkiä luomaan ajankuvaa niin kuin se joissakin, jo hiukan himmenevissä muistikuvissa ja aikalaisteksteissä ilmenee.

​​​​​​​Sanotaan siis iloisesti näkemiin Alaston kaupunki -musikaalille. Tervetuloa ROCK, RÄNNI & RAKKAUS. Itku on kaukana, kun kitara soi.

Tiina - Vahtimestari oven ja köökin välissä